Vapaalaskua Lyngenissä osa 2
Simppakin saatiin siis mukaan remmiin. Sen verran hyvää säätä oli luvattu, että ajateltiin herätä aikaisin ja lähteä Lyngenin pohjoisosaan Russelvfjelletille ottamaan huikeetakin huikeampia kuvia uskomattomasta puuterinpöllytyksestä.
Ihan suunnitelmien mukaan ei homma edennyt.
Ei se sauvan rikkoontuminen mihinkään vaikuttanut. Simppa ja Anton painoivat kärjessä ja itse puuskuttelin perässä. Pääsin kuitenkin kaksikon perässä huipulle, jossa tuuli todella ikävästi. Eipä siinä auttanut kuin mennä kiven taakse suojaan nauttimaan eväitä ja miettimään mistä mennään alas. Mietinnät osoittautuivat melko turhiksi, sillä lumi oli haastavaa joka paikassa ja näkyvyys oli huono. Tauolta saatiin sentään iloisia kuvia, kun Simo yritti kauhoa ruokaa ostamastaan "ruoka"termarista ainoalla tarpeeksi pitkällä välineellä, eli puukauhalla.
Kahden surkean laskun jälkeen piti päivälle 4 keksiä joku hyvä laskupätkä. Oltiin kuultu hyvää Rørnestindenistä. Lähdetiin taas melko myöhään liikkeelle, ja piti vielä käydä vuokraamassa piippari, kun mukana ollut vuokrapiipitin oli lopettanut yhteistyön. Onneksi urheilukaupasta sai, ja jopa ihan suhteellisen edukkaasti kun Norjan hintatasoa miettii.
Lähdettiin nousemaan kurun/joen vasenta puolta vanhoja jälkiä pitkin. Kaikki sujui yllättävän kivuttomasti, ja safkatauolla jopa aurinkokin alkoi pilkahtelemaan.
Tauon jälkeen alkoi kuitenkin hymy hyytyä. Varsinaisen jyrkän juurelle oli vielä perkeleesti matkaa ja esiin tullut aurinkokin alkoi uhkaavasti suunnata huippujen taakse. Jyrkän kohdan nouseminen oli jo todella raskasta, lähinnä itselleni. Kovempaa ei vain kyennyt etenemään, ja jotta olisi edes jonkinlainen näkyvyys, lähdettiin laskemaan noin 800 metristä. Olin laittanut täksi päiväksi polarin käteen, ja nousun aikana pystyin kellostani katselemaan kun sykkeet pauhasivat 180 paremmalla puolella.
Ylösnoustessa oli jo selvää, että lasku tulee olemaan tänään vähintäänkin ookoo. Olihan se taas nättiä, pari-kolmesataa metriä melko tuoretta lunta, eikä ketään muita näköpiirissä!
Taisin jo mainita, että jo edellinen nousu oli ollut melko hapokas – vielä oli hapokkain osuus kuitenkin edessä. Laskun jälkeen piti nousta noin puoli tuntia lähtöpaikkaa kohti, jotta sinne pääsi laskemaan. Litimärät sukat ja kengät alkoivat tässä vaiheessa hiertämään, ja paras lasku oli ohi. Eväätkin oli jo syöty, joten motivaatiota piti kaivaa jostain. Pari kirosanaa ja ei kun jalkaa toisen eteen, se on havaittu toimivaksi.
Lasku takaisin lähtöpaikalle oli kuitenkin hauskaa kikkailua, mutta koko kolmikon voimataso oli sen verran laskenut, että loppupätkällä laskemisesta ei tuntunut tulevan enää lasta eikä.. Ja kaiken kaikkiaan vaikka Rørnestinden osoittautui erittäin rankaksi nousuksi, oli se silti huikea kokemus kahden huonomman laskupäivän jälkeen. Lisää näitä!
-Eren
Ihan suunnitelmien mukaan ei homma edennyt.
Ensinnäkään ei päästy ihan kärppänä liikkeelle, mutta eipä lomalla jaksakaan liikaa höntyillä. Toisekseen ei muuten paistanut aurinko vaikka kuinka yr.no appia ja sivustoa päivitettiin. Silti oli tunnelmat ihan kohdillaan, helppo nousu tiedossa, ja mahdollisesti ihan hyvä laskupätkäkin..
Oltiin näpytelty GPS-laitokseen aika tarkasti sama reitti kuin Skiing in Troms kirjassa oli ehdotettu. Sehän sitten loppupeleissä kiersi aivan hemmetisti, tasaisen varmaa yhden asteen nousua noin pari-kolme kilometriä, eli suunnilleen noin puolet vähemmälläkin olisi päässyt. Meikäläisen reidet olivat jo sen verran raihnaiset kahdesta edellisestä päivästä, että tasaisella lykkiminenkin alkoi puuskututtaa. Onneksi teräskuntoisen Simon varustus puuttui peliin ja aiheutti ylimääräisen tauon: sauva nimittäin sanoi itsensä irti, ja jouduttiin turvautumaan survival-taitoihin. Kokeneina eränkävijöinä Anton ja Simo tarvitsivat sauvan korjaamiseen vain pari oksaa ja teippiä.
Oltiin näpytelty GPS-laitokseen aika tarkasti sama reitti kuin Skiing in Troms kirjassa oli ehdotettu. Sehän sitten loppupeleissä kiersi aivan hemmetisti, tasaisen varmaa yhden asteen nousua noin pari-kolme kilometriä, eli suunnilleen noin puolet vähemmälläkin olisi päässyt. Meikäläisen reidet olivat jo sen verran raihnaiset kahdesta edellisestä päivästä, että tasaisella lykkiminenkin alkoi puuskututtaa. Onneksi teräskuntoisen Simon varustus puuttui peliin ja aiheutti ylimääräisen tauon: sauva nimittäin sanoi itsensä irti, ja jouduttiin turvautumaan survival-taitoihin. Kokeneina eränkävijöinä Anton ja Simo tarvitsivat sauvan korjaamiseen vain pari oksaa ja teippiä.
 |
| Pari tunturikoivua ja urheiluteippiä - ihan McGyverina. |
Ei se sauvan rikkoontuminen mihinkään vaikuttanut. Simppa ja Anton painoivat kärjessä ja itse puuskuttelin perässä. Pääsin kuitenkin kaksikon perässä huipulle, jossa tuuli todella ikävästi. Eipä siinä auttanut kuin mennä kiven taakse suojaan nauttimaan eväitä ja miettimään mistä mennään alas. Mietinnät osoittautuivat melko turhiksi, sillä lumi oli haastavaa joka paikassa ja näkyvyys oli huono. Tauolta saatiin sentään iloisia kuvia, kun Simo yritti kauhoa ruokaa ostamastaan "ruoka"termarista ainoalla tarpeeksi pitkällä välineellä, eli puukauhalla.
Kahden surkean laskun jälkeen piti päivälle 4 keksiä joku hyvä laskupätkä. Oltiin kuultu hyvää Rørnestindenistä. Lähdetiin taas melko myöhään liikkeelle, ja piti vielä käydä vuokraamassa piippari, kun mukana ollut vuokrapiipitin oli lopettanut yhteistyön. Onneksi urheilukaupasta sai, ja jopa ihan suhteellisen edukkaasti kun Norjan hintatasoa miettii.
Lähdettiin nousemaan kurun/joen vasenta puolta vanhoja jälkiä pitkin. Kaikki sujui yllättävän kivuttomasti, ja safkatauolla jopa aurinkokin alkoi pilkahtelemaan.
Tauon jälkeen alkoi kuitenkin hymy hyytyä. Varsinaisen jyrkän juurelle oli vielä perkeleesti matkaa ja esiin tullut aurinkokin alkoi uhkaavasti suunnata huippujen taakse. Jyrkän kohdan nouseminen oli jo todella raskasta, lähinnä itselleni. Kovempaa ei vain kyennyt etenemään, ja jotta olisi edes jonkinlainen näkyvyys, lähdettiin laskemaan noin 800 metristä. Olin laittanut täksi päiväksi polarin käteen, ja nousun aikana pystyin kellostani katselemaan kun sykkeet pauhasivat 180 paremmalla puolella.
Ylösnoustessa oli jo selvää, että lasku tulee olemaan tänään vähintäänkin ookoo. Olihan se taas nättiä, pari-kolmesataa metriä melko tuoretta lunta, eikä ketään muita näköpiirissä!
Taisin jo mainita, että jo edellinen nousu oli ollut melko hapokas – vielä oli hapokkain osuus kuitenkin edessä. Laskun jälkeen piti nousta noin puoli tuntia lähtöpaikkaa kohti, jotta sinne pääsi laskemaan. Litimärät sukat ja kengät alkoivat tässä vaiheessa hiertämään, ja paras lasku oli ohi. Eväätkin oli jo syöty, joten motivaatiota piti kaivaa jostain. Pari kirosanaa ja ei kun jalkaa toisen eteen, se on havaittu toimivaksi.
Lasku takaisin lähtöpaikalle oli kuitenkin hauskaa kikkailua, mutta koko kolmikon voimataso oli sen verran laskenut, että loppupätkällä laskemisesta ei tuntunut tulevan enää lasta eikä.. Ja kaiken kaikkiaan vaikka Rørnestinden osoittautui erittäin rankaksi nousuksi, oli se silti huikea kokemus kahden huonomman laskupäivän jälkeen. Lisää näitä!
-Eren
Kommentit
Lähetä kommentti