Vapaalaskua Lyngenissä osa 3
Jos joku on muuten lähdössä Lyngeniin tai muualle Norjaan laskemaan, niin kannattaa muistaa yksi asia. Ruoka on Norjassa he-le-ve-tin kallista. Käytiin paikallisessa Joker-kaupassa ostamassa muun muassa meetwurstia. 6 euroa sadastaviidestäkymmenestä grammasta metukkaa! Terrrve. Ja kaljatkin oli kaupassa piilotettu ihan eri huoneeseen, meinasi jäädä ostamatta. Eli siis Muoniossa kauppaan, tai sitten Kilpisjärven K-Markettiin. Molempien läheisyydestä löytyy Alko.
Asiaan.
Neljäs päivä oli sen verran rankka, että viidentenä oli pakko ottaa joku vähän iisimpi nousu. Suunnitelmissa oli ollut mennä uudestaan kämpän vieressä sijaitsevalle Rundfjelletille, ja kun sää näytti hyvältä, päätettiin nousta sinne.
Sen lisäksi että nousu oli mukavan helppo, ainakin verrattuna edelliseen päivään, tarjosi Rundfjellet jälleen todella upeaa laskettavaa. Ainoastaan reisien heikko happi heikensi laskufiilistä. Välillä joutui nimittäin ihan pysähtymään, koska takareisi ei vain yksikertaisesti jaksanut enempää.
Seitsemännen eli viimeisen päivän kohteeksi valittiin Perstinden. No tietenkin ihan nimen perusteella Perstinden piti käydä testaamassa. Olin myös kuullut reitistä ennen reissua positiivisia asioita. Toisaalta, kun Antonin kanssa käytiin Rassevarrilla, näytti Perstindenin pinta kaukaa todella kehnolta, joten sen takia päätös ei ollutkaan niin helppo. Sääennusteen mukaan sinne olisi kuitenkin pitänyt sataa yöllä reilusti lunta, joten lähdettiin matkaan.
Huippureissu ja huikeat 7 laskupäivää. Ensi kerralla pitää vetää joku kestävyysharjoittelujakso pohjille tai vaihtoehtoisesti ottaa astmalääkkeitä mukaan. Sunnuntainakin olisi ollut aikaa laskea, mutta sää muuttui vetiseksi, räntäiseksi ja lumiseksi, eli rinteeseen ei ollut mitään asiaa, näkyvyys näytti olevan huipulla nolla. Eipä se juurikaan meitä haitannut, oli jo aikakin lähteä kotiin. 17 palauttavaa tuntia autossa istumista edessä.
Automme, Eki, oli toiminut koko matkan todella hyvin. Siinä oli ollut jonkinnäköistä kytkinvikaa ennen kuin lähdettiin matkaan, mutta korjaaja oli arvellut vian johtuvan jarrunesteiden jäätymisestä. Tulomatkalla kytkin juuttui pohjaan kerran, mutta sen sai sieltä jalalla nostettua takaisin ylös, joten ei mitään ongelmaa. Kotimatkalla suurin piirtein Viitasaarelle asti Eki esitti parastaan, kulki ripeästi ja yskimättä, juuri niin kuin elämänsä kunnossa olevalta 20-vuotiaalta voi odottaa. Sitten nelostien liikenneympyrät laittoivat Ekin pasmat sekaisin – kytkin ei pongahtanut enää takaisin ylös.
Ei huolta, Eki hoitaa.
No niin hoitikin, valtatiellä ei mitään ongelmaa. Ei pienintäkään, vaikka Anton täräytti Vaajakoskella kanttariin leikkiessään rallikuskia ja vetäessään shikaanin mahdollisimman suoraan. Vitsailin matkalla, että "jäädään varmasti kehälle, kun Eki hyytyy".
Ei muuten jääty, päästiin Pakilan Teboilin rampille asti.
Siinä se kytkin sitten jäi lopullisesti pohjaan, eikä noussut enää takaisin ylös. Päästiin työntöhommiin, kello 03.30, n.17 tunnin ajon jälkeen. Ja parisataa metriä kotiovelle. Eki parkkiin, helposti.
Lyngen on hieno paikka, vaikka kartat maksavatkin 30 euroa. Kappale. Ehkä kartoille tulee vielä käyttöä, sillä vuonot, revontulet ja lukuisat huiput ovat aivan varmasti tulevaisuudessa reissukohteena. Mutta olisiko sittenkin joku hissinousu jossain välissä mukava.. Japanissa on kuulemma hissejä ja lunta. Sitä ennen tässä pitää ehtiä kyllä ainakin surffaamaan.
Vielä loppuun timelapse.
-Eren
Asiaan.
Neljäs päivä oli sen verran rankka, että viidentenä oli pakko ottaa joku vähän iisimpi nousu. Suunnitelmissa oli ollut mennä uudestaan kämpän vieressä sijaitsevalle Rundfjelletille, ja kun sää näytti hyvältä, päätettiin nousta sinne.
Sen lisäksi että nousu oli mukavan helppo, ainakin verrattuna edelliseen päivään, tarjosi Rundfjellet jälleen todella upeaa laskettavaa. Ainoastaan reisien heikko happi heikensi laskufiilistä. Välillä joutui nimittäin ihan pysähtymään, koska takareisi ei vain yksikertaisesti jaksanut enempää.
Ainakin henkilökohtaisesti alastulo on se juttu, jonka takia tätä puuhaa tehdään. Sen takia Rundfjellet houkutteli myös seuraavana päivänä, ja sinnehän me noustiin. Nyt ei jaksettu nousta ihan huipulle, koska noin 600 metrin yläpuolella ei lasku ollut kertaakaan ollut loppupätkän veroista. Kuin ihmeen kaupalla, ei myöskään reisissä enää tuntunut niin paljon kuin edellisenä, tai oikeastaan kolmena edellisenä, päivänä. Illalla nautitut palautusviskit olivat ilmeisesti toimineet juuri oikein.
Lasku oli taas kerran aiiivan uskomattoman hieno. Lunta oli tullut edellisenä yönä ja aamuna, joten rinteen lumitilanteen pitikin olla hyvä. Vielä kun arska helli lämpöisesti taivaan täydeltä oli taas hymyssä pidättelemistä, laskupäivä oli täydellinen!
Lasku oli taas kerran aiiivan uskomattoman hieno. Lunta oli tullut edellisenä yönä ja aamuna, joten rinteen lumitilanteen pitikin olla hyvä. Vielä kun arska helli lämpöisesti taivaan täydeltä oli taas hymyssä pidättelemistä, laskupäivä oli täydellinen!
Seitsemännen eli viimeisen päivän kohteeksi valittiin Perstinden. No tietenkin ihan nimen perusteella Perstinden piti käydä testaamassa. Olin myös kuullut reitistä ennen reissua positiivisia asioita. Toisaalta, kun Antonin kanssa käytiin Rassevarrilla, näytti Perstindenin pinta kaukaa todella kehnolta, joten sen takia päätös ei ollutkaan niin helppo. Sääennusteen mukaan sinne olisi kuitenkin pitänyt sataa yöllä reilusti lunta, joten lähdettiin matkaan.
Viimeisen päivän kunniaksi päivästä myös tuli paras. Keli oli todella lämmin, ja taas noustessa pärjäsi enemmän kuin hyvin pelkällä kerrastopaidalla. Nousun aikana tuli ylimpien kumpujen aikana mietittyä, että tuleeko se huippu sieltä koskaan vastaan, mutta tulihan se, jopa Erenille. Huipulla sää näytti erittäin epäilyttävältä – pilviä, tuulta ja huono näkyvyys. Ei kuitenkaan mikään hernerokkasumu, joten laskuun pystyi lähtemään ihan luottavaisin mielin, vaikka ihan yksimielisiä ei tulosuunnasta oltukaan.
Kuten jo sanottu, lasku oli koko reissun paras. Todella pitkä pätkä pehmeää, neitseellistä, valkoista kultaa.
Huippureissu ja huikeat 7 laskupäivää. Ensi kerralla pitää vetää joku kestävyysharjoittelujakso pohjille tai vaihtoehtoisesti ottaa astmalääkkeitä mukaan. Sunnuntainakin olisi ollut aikaa laskea, mutta sää muuttui vetiseksi, räntäiseksi ja lumiseksi, eli rinteeseen ei ollut mitään asiaa, näkyvyys näytti olevan huipulla nolla. Eipä se juurikaan meitä haitannut, oli jo aikakin lähteä kotiin. 17 palauttavaa tuntia autossa istumista edessä.
Automme, Eki, oli toiminut koko matkan todella hyvin. Siinä oli ollut jonkinnäköistä kytkinvikaa ennen kuin lähdettiin matkaan, mutta korjaaja oli arvellut vian johtuvan jarrunesteiden jäätymisestä. Tulomatkalla kytkin juuttui pohjaan kerran, mutta sen sai sieltä jalalla nostettua takaisin ylös, joten ei mitään ongelmaa. Kotimatkalla suurin piirtein Viitasaarelle asti Eki esitti parastaan, kulki ripeästi ja yskimättä, juuri niin kuin elämänsä kunnossa olevalta 20-vuotiaalta voi odottaa. Sitten nelostien liikenneympyrät laittoivat Ekin pasmat sekaisin – kytkin ei pongahtanut enää takaisin ylös.
Ei huolta, Eki hoitaa.
No niin hoitikin, valtatiellä ei mitään ongelmaa. Ei pienintäkään, vaikka Anton täräytti Vaajakoskella kanttariin leikkiessään rallikuskia ja vetäessään shikaanin mahdollisimman suoraan. Vitsailin matkalla, että "jäädään varmasti kehälle, kun Eki hyytyy".
Ei muuten jääty, päästiin Pakilan Teboilin rampille asti.
Siinä se kytkin sitten jäi lopullisesti pohjaan, eikä noussut enää takaisin ylös. Päästiin työntöhommiin, kello 03.30, n.17 tunnin ajon jälkeen. Ja parisataa metriä kotiovelle. Eki parkkiin, helposti.
 |
| Näkymä Rundfjelletiltä |
Lyngen on hieno paikka, vaikka kartat maksavatkin 30 euroa. Kappale. Ehkä kartoille tulee vielä käyttöä, sillä vuonot, revontulet ja lukuisat huiput ovat aivan varmasti tulevaisuudessa reissukohteena. Mutta olisiko sittenkin joku hissinousu jossain välissä mukava.. Japanissa on kuulemma hissejä ja lunta. Sitä ennen tässä pitää ehtiä kyllä ainakin surffaamaan.
Vielä loppuun timelapse.
-Eren
Kommentit
Lähetä kommentti